Pieni pyöräilijä oikeassa liikenteessä
Enpä olisi uskonut vielä pari viikkoa sitten, että tässä oltaisiin, pyöräilemässä tytön kanssa Herttoniemeen puutarhamökille.
Kun tyttö pääsi pyöräilyn makuun, taito alkoi kehittyä kuin taaperon kävely. Kerran aiemmin kokeilimme pyöräillä Kalasatamaan asti ja jatkoimme siitä metrolla perille, mutta nyt olemme jo kahdesti pyöräilleet hänen kanssaan koko matkan Herttoniemeen saakka.
Olemme itse ehkä olleet Rouvan kanssa turhankin varovaisia lapsen pyöräilyn suhteen, sillä meille junan tuomille Helsingin keskustan liikenne on tuntunut kovin vilkkaalta näinkin vaativan taidon opettelemiseen. Mutta eihän sitä voi oppia, jos ei harjoittele.
Toisaalta olen miettinyt useinkin sitä, että eihän Helsingissä syntynyt ja koko pienen elämänsä keskustassa asunut lapsi tunne mitään muuta ympäristöä. Se on vain hänen vanhempiensa pään sisällä oleva malli, että pyöräilemään pitäisi opetella ajamaan jossain metsän reunassa.
Tämä on hänen kotinsa ja täällä ovat kaikki hänen tutut kulmansa. Tämä on se paikka, jonka hän tulee lopun ikäänsä muistamaan lapsuutensa maisemina. Siihen kuuluvat raitiovaunujen ja metron kolina, vilkas liikenne ja uusia tornitaloja rakentavat nostokurjet. Kun kotiovesta astuu ulos, jo ensimmäisillä askelilla tai polkaisuilla on muistettava varoa muita jalankulkijoita, pyöräilijöitä ja autoja. Eikä hän pidä sitä mitenkään ihmeellisenä tai erikoisena.
Isin ja äidin on vähitellen opeteltava hyväksymään, että tässä taloudessa kasvatetaan kahta stadilaista, jotka elävät lapsuutensa täysin toisenlaisessa ympäristössä kuin vanhempansa.
Heille kesäinen pyöräretki uimarannalle sattuu kulkemaan vilkkaiden liikenneväylien vartta pitkin, ja jos takaisin päin ei jaksa polkea, voi hypätä pyörän kanssa metroon ja tulla sillä takaisin kotiin.
Täällä tärkeää on opetella heti, miten muita ihmisiä ja liikennettä on pidettävä jatkuvasti silmällä, pelkkiin vihreisiin valoihin ei saa luottaa ja liikenteessä on noudatettava tiettyjä sääntöjä. Tärkein on, että on pysähdyttävä heti, kun isi tai äiti niin sanoo ja että yhtään katua ei saa ylittää ilman aikuista.
Vaan kyllä tuntuu hurjalta ajatus, että vielä jonain päivänä hänetkin pitää päästä tänne liikkumaan yksin. Katsotaan sitä tuossa… noin kolmentoista vuoden päästä.
Hienosti jaksoit, oletpa reipas!